Moderni esimies ei välttämättä pohdi valtansa heikkenemistä (”minua on toteltava, koska minä olen pomo”), vaan sitä, miten hän johtaa kokonaisuutta, jos työkumppanit tekevät, mitä itse parhaaksi näkevät. Esiin on noussut uusvanha asia: rajat. Pari esimerkkiä:
1. Esimies haluaa olla kiva. Jos joku ei pidä hänen johtamisteoistaan, hän hyväksyy oitis tämän ratkaisun. Tähän kategoriaan kuuluu esimerkiksi kellon kunnioitus: kokoukset alkavat ja päättyvät sen mukaan miten väki ilmestyy paikalle ja pysyy koossa. Esimies yrittää saada asiat hoidetuksi sinä ohikiitävänä hetkenä, kun kaikki ovat samassa tilassa.
2. Työkumppani on kasvanut siihen, että hän miettii itsenäisesti, mitä kannattaa milloinkin tehdä. Tämä voi johtua mm. siitä, että itsenäisessä työssä hänellä ei ole muita, joiden elämään hänen toimintansa vaikuttaisi näkyvästi. Asiantuntijaorganisaatiot ovat monesti kuin tähtitaivaita, joissa huiput tuikkivat yksikseen muodostamatta selkeää tähtikuviota, ryhmää.
Coachina kysyn, miten esimies johtaa hyödyntämällä rajoja. Rajoilla en tarkoita karsinointia tai käskemistä. Rajat ovat kuin väylämerkit merellä: niiden välissä kaikkien kannattaa liikkua, jotta ei satu haveria. Reimareita ei ole asetettu vesilläliikkujan kiusaksi vaan avuksi. Ne sijoitetaan viisaasti ja näkyvästi. Niihin voi kaikissa keleissä luottaa.
Esimies, joka haluaa aina olla kiva, ei merkitse yhteistä väylää. Hän antaa sen kulkea välillä sieltä, välillä täältä. Valitettavasti karikot pysyvät paikoillaan, eli näin saatetaan rysähtää pahan kerran kivelle.
Työkumppani, joka ei tiedä työyhteisön rajoista – johtajan ilmaisemista pelisäännöistä – on kuin veneilijä, jolle ei ole edes annettu merikorttia. Hänelle voi olla Suuren Havahtumisen paikka huomata, että miellyttävässäkin maisemassa on alueita, jonne osaamisen alusta ei kannata ohjata. Esimiehen vastuulla on opastaa merikortin lukua ja purjehdustaitoa yhteistä väylää myöten.
[ lisää kommentti ]
Päätin oikaista jäätä myöten talviuintipaikalle. Mestaritallin kupeesta on aina mennyt monta polkua jäälle. Vajaan sadan metrin päässä rannasta on sitten risteillyt kaikenlaisia uria, niin että oikaisu on oikeasti lyhentänyt matkaa ja aikaa perille. Sen kuin on seurannut muiden jälkiä.
Eilen oli toisin. Rannasta lähtivät yhdet askelet, jotka kesken kaiken päättyivät. Mitä oli tapahtunut? Tarpoja oli ilmeisesti arvioinut, että lunta oli liikaa ja kääntynyt takaisin: liian raskasta edetä umpihangessa. Minä taas näin matkan päässä laiturimme, jossa miehiä ja naisia kirmaisi uikkareissa mereen. Eikun sinne!
Tavoite oli siis kirkas, konkreettinen ja haluttava. Siitä huolimatta matka perille oli raskas. Rämmin puolen metrin umpihangessa, lunta puski saappaisiin, sukat kastuivat, lippiksen reuna hiostui, nenä vuoti, ähisin eteenpäin. Rannassa lumi oli kinostunut niin, että vajosin melkein vyötäröä myöten valkoiseen puuteriin. Melkein perillä ja aivan jumissa.
Niin se on, muuallakin elämässä kuin hangessa: ensimmäisten jälkien tekeminen on rankinta. Vaikka maisema näyttää selkeältä, ei voi tietää, kuinka syvälle askel vajoaa. Vai onko ehyen pinnan alla railo, jolloin silkkaa vettä solahtaa jalkineet täyteen. Tällöin matkalainen saattaa vakavasti miettiä, onko tavoitteen saavuttaminen todella vaivansa väärti. Jotkut kääntyvät takaisin, polunteko jää kesken ja tavoite toteutumatta.
Minä pääsin perille. Tiedän, että reitistä tulee suosittu – vastaavanlainen polku on jäällä ollut joka vuosi. Jonkun on tehtävä ensimmäiset jäljet, silläkin riskillä, että matkalla jalat kastuvat ja rasittuvat maitohapoille asti. Perässätulijoiden, samaan osoitteeseen pyrkivien, taival on sitten helpompi ja nopeampi.
Johtaja, vaikka tavoite on umpihangen takana, lähde matkaan. Tee muille polkua perille.
[ lisää kommentti ] ( 1 view )
Kaikesta päätellen perinteisillä valta-aloilla on käynnissä historiallinen muutos, jossa joudutaan raa’asti hylkäämään aiemmat toimintatavat ja tuotteet. Talousmedia kuitenkin tihkuttaa vihjeitä siitä, että eiköhän tästä selvitä – että alkanut vuosi saattaa olla monille aloille jo edellistä hieman ”leudompi” (paitsi ei kaikille eikä erityisesti kuntasektorille).
Koska hyvät uutiset helposti hautautuvat jätti-irtisanomisten ja vast. alle, minua kiinnostaa, missä päin menee mukavasti, jopa aiempaa paremmin?
Voisitko kirjoittaa omat tietosi – faktoja ja/tai näppituntumasi – taloutemme uudesta noususta kommentti-sivullemme. Kaikki vihjeet otetaan ilolla vastaan!
Tavoitteenani on näin vahvistaa meidän kaikkien kykyä havaita myönteistä horisontissa. Kun luemme, että jossakin yrityksessä, jollakin paikkakunnalla jne. on ilmennyt edes pientä irtiottoa taantumasta, se samalla kertoo, että hyvä on alkanut taas levitä.
Toivo on Uskon veli, Ilo ja Rauha heidän sisariaan. Pitäkäämme huolta tästä Kipinä-porukasta.
[ 1 kommentti ] ( 49 views )
Tämä kysymys on pyörinyt päässäni sen jälkeen, kun yhteen syssyyn luin Jonas Gardellin Koomikon synty (Johnny Kniga, 2005) ja Björkmanin Valkoista valoa (Kirjapaja, 2007). Kirjoilla ei ole mitään tekemistä keskenään – ja sittenkin on:
Onko minulla elämänarvoja – ja jos on, onko minulla rohkeutta antaa niiden ohjata valintojani?
Gardellin teos kertoo siitä, että päähenkilöllä on arvoja, mutta ei uskallusta elää niiden mukaan. Hän tekee erittäin ymmärrettäviä, ”realistisia” valintoja – ja niistä tulee surullinen olo. Niin totta, niin tavallista: kun oikein yrittää olla hyväksytty, valintoja ohjaavat muiden vaateet. Loistava kirja, arkinen pelkääjän tarina.
Hannu-Pekka Björkmanin Valkoista valoa on kokoelma huikeita esseitä, joissa hän tutkii elämää eri taiteenalojen läpi. Teatterin olemuksen tutkiminen saa paljon tilaa, onhan hän näyttelijä, mutta erinomaista tekstiä Björkman on luonut myös kuvataiteiden ja kirjojen innoittamina. Tämäkin teos on loistavaa kieltä (välimerkkejä myöten, sanoo nimimerkki Kieliopin pilkkuiita).
Keskeinen teema kirjassa on: miten uskollinen olen omille elämänarvoilleni? Moneen kertaan Björkman toteaa, että vaikeaa se on. Ja kuitenkin: jos niistä pahasti lipsuu, mitä jää jäljelle? Ei mitään, ainakaan arvokasta.
Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa:
”On ollut aikakausia ja aikoja, jolloin vakaumuksen ilmaiseminen on ollut hengenvaarallista. Nykypäivänä länsimaissa kuitenkin vähintä, mitä taitelija voi yrittää, on olla rehellinen itselleen ja yleisölleen. Se ei ole helppoa. Itselleni mielipiteen ilmaiseminen on aina ollut vaikeaa.
..
.. vaikka olen tunnustautunut ortodoksiksi, huomaan välillä vähätteleväni uskoani siksi, ettei kukaan esittäisi vaivaannuttavia kysymyksiä tai hymyilisi pilkallisesti. Näin jää esimerkiksi uskon näkyvä ilmaus – ristinmerkki – usein tekemättä, kun olen syömässä julkisella paikalla. Silti olen kokenut uskoni suhteen suurta helpotusta siitä syystä, että olen tietoisesti valinnut puoleni. Näyttänyt, missä seison.”
Kun vaihdat ”taiteilija”-sanan esim. ”johtaja”-sanaan, ”yleisölleen”-sanan ”yhteisölleen”-sanaan, ”ortodoksiksi”-sanan sellaiseen, joka kuvaa sinua, sekä sitä kuvaavan teon (ristinmerkin) sopivaksi, huomaat, että Björkmanin teksti ei ole vain artistista sanailua. Se on kutsu rohkeuteen näyttäytyä omana itsenään ja todistus siitä, että tämä kannattaa.
Elämän valinnat ovat monesti vaikeita, mutta vielä vaikeammiksi ne tulevat, jos ei uskalla valita sen mukaan kuin itse tuntee ja ajattelee.
Ollaanhan – tässä posttaantuma-arjen viidakossa – mahdollisimman usein Hannu-Pekka Björkmaneja?
[ lisää kommentti ] ( 4 views )
Talvisena sunnuntaiaamuna kuuden aikaan Mechelininkadulla on vain hyhmässä nuokkuvat katulamput, lumikiteillä kuorruttunut puistokäytävä ajoväylien välissä sekä vielä unitokkuraiset koiramme ja minä. Elämä on selkeää: pikku asiointilenkki ja sitten sisälle aamupalalle.
Triomme tietää, miksi ollaan ulkona ja toimii sen viisaamana. Ei turhaa huhhailua, muuten kylmä liittyy seurueeseemme ja sekoittaa päämäärään pääsyä. Ajatus siirtyy palelemiseen ja keskittyminen asiointiin häiriintyy.
Näinhän se pitäisi olla päiväsaikaankin, ihmisten kesken, töissä: että tiedetään, mitä kohti ollaan menossa ja miksi ja sitten tehdään juuri niitä asioita, jotka ovat tarpeellisia päämäärän toteuttamiseksi. Miksi niin monet tuntuvat ahdistuvan siitä, että he eivät tunnista, ovatko tekemässä oikeita asioita ja mitä hyötyä toiminnasta oikeasti on?
Missio suomennetaan joskus sanalla työnäky: maisema, jossa asiat ovat tavoitellulla tavalla. Kuin puutarha, joka on ensin suunniteltu mielikuvina, sitten työstetty vaihe vaiheelta ja eräänä päivänä puutarhuri voi sanoa: ”Se on siinä.”
Ajattele puutarhanomistajaa, joka on tyytymätön nykynäkemäänsä, mutta ei määrittele, millaisen kasvuston ja miten aseteltuna hän sen haluaa. Jos hän tilaa puutarhurilta ”menestyvän puutarhan”, hänellä voi kesällä olla alue täynnä marjapensaita, peruna-aumoja tai kivikkoinen japanilaisviritelmä. Kaikki omalla tavalla menestyviä – ja kuitenkin omistaja on pettynyt ja puutarhuri turhautunut, kun työ ei kelvannutkaan.
Toivottavasti teillä missio on näkymänä tarkka. Tällöin työntekijöiden, puutarhureiden, on selkeää suunnitella, miten toivottuun lopputulokseen päästään. Eikä tarvitse hankkia yhtään turhaa kasvia eikä perustaa kokonaisuuteen sopimattomia istutuksia.
Vaikka missionne toteuttaminen – puutarhanne rakentaminen – olisi haasteellinen prosessi, kaikilla on kuitenkin koko ajan mielessä samanlainen käsitys lopputuloksesta, mihin pyritään. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä, joiden mielekkyyttä ei oivalla. Kiire on varmasti aika ajoin, mutta samalla ihmiset ovat vakuuttuneita, että se on päämäärän arvoista.
Yhteisesti ymmärretyn menestyvän puutarhan hyväksi on innostavaa työskennellä.
[ lisää kommentti ] ( 4 views )
Calendar
