Eilen oli toisin. Rannasta lähtivät yhdet askelet, jotka kesken kaiken päättyivät. Mitä oli tapahtunut? Tarpoja oli ilmeisesti arvioinut, että lunta oli liikaa ja kääntynyt takaisin: liian raskasta edetä umpihangessa. Minä taas näin matkan päässä laiturimme, jossa miehiä ja naisia kirmaisi uikkareissa mereen. Eikun sinne!
Tavoite oli siis kirkas, konkreettinen ja haluttava. Siitä huolimatta matka perille oli raskas. Rämmin puolen metrin umpihangessa, lunta puski saappaisiin, sukat kastuivat, lippiksen reuna hiostui, nenä vuoti, ähisin eteenpäin. Rannassa lumi oli kinostunut niin, että vajosin melkein vyötäröä myöten valkoiseen puuteriin. Melkein perillä ja aivan jumissa.
Niin se on, muuallakin elämässä kuin hangessa: ensimmäisten jälkien tekeminen on rankinta. Vaikka maisema näyttää selkeältä, ei voi tietää, kuinka syvälle askel vajoaa. Vai onko ehyen pinnan alla railo, jolloin silkkaa vettä solahtaa jalkineet täyteen. Tällöin matkalainen saattaa vakavasti miettiä, onko tavoitteen saavuttaminen todella vaivansa väärti. Jotkut kääntyvät takaisin, polunteko jää kesken ja tavoite toteutumatta.
Minä pääsin perille. Tiedän, että reitistä tulee suosittu – vastaavanlainen polku on jäällä ollut joka vuosi. Jonkun on tehtävä ensimmäiset jäljet, silläkin riskillä, että matkalla jalat kastuvat ja rasittuvat maitohapoille asti. Perässätulijoiden, samaan osoitteeseen pyrkivien, taival on sitten helpompi ja nopeampi.
Johtaja, vaikka tavoite on umpihangen takana, lähde matkaan. Tee muille polkua perille.
[ lisää kommentti ] ( 5 views )
Calendar
