Eilen oli toisin. Rannasta lähtivät yhdet askelet, jotka kesken kaiken päättyivät. Mitä oli tapahtunut? Tarpoja oli ilmeisesti arvioinut, että lunta oli liikaa ja kääntynyt takaisin: liian raskasta edetä umpihangessa. Minä taas näin matkan päässä laiturimme, jossa miehiä ja naisia kirmaisi uikkareissa mereen. Eikun sinne!
Tavoite oli siis kirkas, konkreettinen ja haluttava. Siitä huolimatta matka perille oli raskas. Rämmin puolen metrin umpihangessa, lunta puski saappaisiin, sukat kastuivat, lippiksen reuna hiostui, nenä vuoti, ähisin eteenpäin. Rannassa lumi oli kinostunut niin, että vajosin melkein vyötäröä myöten valkoiseen puuteriin. Melkein perillä ja aivan jumissa.
Niin se on, muuallakin elämässä kuin hangessa: ensimmäisten jälkien tekeminen on rankinta. Vaikka maisema näyttää selkeältä, ei voi tietää, kuinka syvälle askel vajoaa. Vai onko ehyen pinnan alla railo, jolloin silkkaa vettä solahtaa jalkineet täyteen. Tällöin matkalainen saattaa vakavasti miettiä, onko tavoitteen saavuttaminen todella vaivansa väärti. Jotkut kääntyvät takaisin, polunteko jää kesken ja tavoite toteutumatta.
Minä pääsin perille. Tiedän, että reitistä tulee suosittu – vastaavanlainen polku on jäällä ollut joka vuosi. Jonkun on tehtävä ensimmäiset jäljet, silläkin riskillä, että matkalla jalat kastuvat ja rasittuvat maitohapoille asti. Perässätulijoiden, samaan osoitteeseen pyrkivien, taival on sitten helpompi ja nopeampi.
Johtaja, vaikka tavoite on umpihangen takana, lähde matkaan. Tee muille polkua perille.
[ lisää kommentti ] ( 5 views )
Kaikesta päätellen perinteisillä valta-aloilla on käynnissä historiallinen muutos, jossa joudutaan raa’asti hylkäämään aiemmat toimintatavat ja tuotteet. Talousmedia kuitenkin tihkuttaa vihjeitä siitä, että eiköhän tästä selvitä – että alkanut vuosi saattaa olla monille aloille jo edellistä hieman ”leudompi” (paitsi ei kaikille eikä erityisesti kuntasektorille).
Koska hyvät uutiset helposti hautautuvat jätti-irtisanomisten ja vast. alle, minua kiinnostaa, missä päin menee mukavasti, jopa aiempaa paremmin?
Voisitko kirjoittaa omat tietosi – faktoja ja/tai näppituntumasi – taloutemme uudesta noususta kommentti-sivullemme. Kaikki vihjeet otetaan ilolla vastaan!
Tavoitteenani on näin vahvistaa meidän kaikkien kykyä havaita myönteistä horisontissa. Kun luemme, että jossakin yrityksessä, jollakin paikkakunnalla jne. on ilmennyt edes pientä irtiottoa taantumasta, se samalla kertoo, että hyvä on alkanut taas levitä.
Toivo on Uskon veli, Ilo ja Rauha heidän sisariaan. Pitäkäämme huolta tästä Kipinä-porukasta.
[ 1 kommentti ] ( 60 views )
Tämä kysymys on pyörinyt päässäni sen jälkeen, kun yhteen syssyyn luin Jonas Gardellin Koomikon synty (Johnny Kniga, 2005) ja Björkmanin Valkoista valoa (Kirjapaja, 2007). Kirjoilla ei ole mitään tekemistä keskenään – ja sittenkin on:
Onko minulla elämänarvoja – ja jos on, onko minulla rohkeutta antaa niiden ohjata valintojani?
Gardellin teos kertoo siitä, että päähenkilöllä on arvoja, mutta ei uskallusta elää niiden mukaan. Hän tekee erittäin ymmärrettäviä, ”realistisia” valintoja – ja niistä tulee surullinen olo. Niin totta, niin tavallista: kun oikein yrittää olla hyväksytty, valintoja ohjaavat muiden vaateet. Loistava kirja, arkinen pelkääjän tarina.
Hannu-Pekka Björkmanin Valkoista valoa on kokoelma huikeita esseitä, joissa hän tutkii elämää eri taiteenalojen läpi. Teatterin olemuksen tutkiminen saa paljon tilaa, onhan hän näyttelijä, mutta erinomaista tekstiä Björkman on luonut myös kuvataiteiden ja kirjojen innoittamina. Tämäkin teos on loistavaa kieltä (välimerkkejä myöten, sanoo nimimerkki Kieliopin pilkkuiita).
Keskeinen teema kirjassa on: miten uskollinen olen omille elämänarvoilleni? Moneen kertaan Björkman toteaa, että vaikeaa se on. Ja kuitenkin: jos niistä pahasti lipsuu, mitä jää jäljelle? Ei mitään, ainakaan arvokasta.
Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa:
”On ollut aikakausia ja aikoja, jolloin vakaumuksen ilmaiseminen on ollut hengenvaarallista. Nykypäivänä länsimaissa kuitenkin vähintä, mitä taitelija voi yrittää, on olla rehellinen itselleen ja yleisölleen. Se ei ole helppoa. Itselleni mielipiteen ilmaiseminen on aina ollut vaikeaa.
..
.. vaikka olen tunnustautunut ortodoksiksi, huomaan välillä vähätteleväni uskoani siksi, ettei kukaan esittäisi vaivaannuttavia kysymyksiä tai hymyilisi pilkallisesti. Näin jää esimerkiksi uskon näkyvä ilmaus – ristinmerkki – usein tekemättä, kun olen syömässä julkisella paikalla. Silti olen kokenut uskoni suhteen suurta helpotusta siitä syystä, että olen tietoisesti valinnut puoleni. Näyttänyt, missä seison.”
Kun vaihdat ”taiteilija”-sanan esim. ”johtaja”-sanaan, ”yleisölleen”-sanan ”yhteisölleen”-sanaan, ”ortodoksiksi”-sanan sellaiseen, joka kuvaa sinua, sekä sitä kuvaavan teon (ristinmerkin) sopivaksi, huomaat, että Björkmanin teksti ei ole vain artistista sanailua. Se on kutsu rohkeuteen näyttäytyä omana itsenään ja todistus siitä, että tämä kannattaa.
Elämän valinnat ovat monesti vaikeita, mutta vielä vaikeammiksi ne tulevat, jos ei uskalla valita sen mukaan kuin itse tuntee ja ajattelee.
Ollaanhan – tässä posttaantuma-arjen viidakossa – mahdollisimman usein Hannu-Pekka Björkmaneja?
[ lisää kommentti ] ( 8 views )
Talvisena sunnuntaiaamuna kuuden aikaan Mechelininkadulla on vain hyhmässä nuokkuvat katulamput, lumikiteillä kuorruttunut puistokäytävä ajoväylien välissä sekä vielä unitokkuraiset koiramme ja minä. Elämä on selkeää: pikku asiointilenkki ja sitten sisälle aamupalalle.
Triomme tietää, miksi ollaan ulkona ja toimii sen viisaamana. Ei turhaa huhhailua, muuten kylmä liittyy seurueeseemme ja sekoittaa päämäärään pääsyä. Ajatus siirtyy palelemiseen ja keskittyminen asiointiin häiriintyy.
Näinhän se pitäisi olla päiväsaikaankin, ihmisten kesken, töissä: että tiedetään, mitä kohti ollaan menossa ja miksi ja sitten tehdään juuri niitä asioita, jotka ovat tarpeellisia päämäärän toteuttamiseksi. Miksi niin monet tuntuvat ahdistuvan siitä, että he eivät tunnista, ovatko tekemässä oikeita asioita ja mitä hyötyä toiminnasta oikeasti on?
Missio suomennetaan joskus sanalla työnäky: maisema, jossa asiat ovat tavoitellulla tavalla. Kuin puutarha, joka on ensin suunniteltu mielikuvina, sitten työstetty vaihe vaiheelta ja eräänä päivänä puutarhuri voi sanoa: ”Se on siinä.”
Ajattele puutarhanomistajaa, joka on tyytymätön nykynäkemäänsä, mutta ei määrittele, millaisen kasvuston ja miten aseteltuna hän sen haluaa. Jos hän tilaa puutarhurilta ”menestyvän puutarhan”, hänellä voi kesällä olla alue täynnä marjapensaita, peruna-aumoja tai kivikkoinen japanilaisviritelmä. Kaikki omalla tavalla menestyviä – ja kuitenkin omistaja on pettynyt ja puutarhuri turhautunut, kun työ ei kelvannutkaan.
Toivottavasti teillä missio on näkymänä tarkka. Tällöin työntekijöiden, puutarhureiden, on selkeää suunnitella, miten toivottuun lopputulokseen päästään. Eikä tarvitse hankkia yhtään turhaa kasvia eikä perustaa kokonaisuuteen sopimattomia istutuksia.
Vaikka missionne toteuttaminen – puutarhanne rakentaminen – olisi haasteellinen prosessi, kaikilla on kuitenkin koko ajan mielessä samanlainen käsitys lopputuloksesta, mihin pyritään. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä, joiden mielekkyyttä ei oivalla. Kiire on varmasti aika ajoin, mutta samalla ihmiset ovat vakuuttuneita, että se on päämäärän arvoista.
Yhteisesti ymmärretyn menestyvän puutarhan hyväksi on innostavaa työskennellä.
[ lisää kommentti ] ( 7 views )
Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Guy Ahonen puhui ihmeellisiä radiossa välipäivinä: kun suomalaiset jäävät eläkkeelle keskimäärin 58-vuotiaina – seitsemän vuotta ennen virallista eläkeikää – menetetyn työpanoksen taloudellinen arvo on 21 miljardia euroa vuodessa.
21 miljardia euroa vastaa lähes puolta valtion vuosibudjetista.
Ahosen mukaan, jos jaksaisimme tehdä töitä 65-vuotiaaksi asti, tämä tuottaisi sellaista varallisuutta, jonka turvin voisimme tehdä monia asioita, esimerkiksi lyhentää työviikkoa yhdellä päivällä tai pidentää lomia kuukaudella.
Miksi ihmiset haluavat pois töistä niin innokkaasti, että Sailaksen & co. houkuttimet eivät liiemmin jarruta eläköitymishakuisuutta? Koska niin monessa työpaikassa on sellaista, että ihmiset kokevat olevansa siellä vain menoerä, ei menestyksen tekijöitä.
Suurimmaksi syyksi pakoon työelämästä Ahonen nimeää huonon, vanhanaikaisen johtamisen. Johtamistapojen parantaminen työntekijälähtöisemmiksi olisikin paras keino pidentää ihmisten työuria, ilman valtiovallan pakkokeinoja, Ahonen kuittaa.
Viime vuosina organisaatioissa on innolla toteutettu asiakaslähtöisyyttä. Jotkut ovat tehneet oikeita kvanttihyppyjä tässä, mm. Itella (sanoo nimimerkki ”Monipuolisista postipalveluista ilahtunut etutöölöläinen”). Nyt, kun asiakkaat on havaittu tuloksentekijöinä, palvelutuotannon ”alkupää” voisi saada osakseen kehittämishuomion.
Mikä on sinun panoksesi kehittää työn tekemistä teillä niin, että ihmiset haluavat nauttia eläköitymiskahvinsa vasta 65-vuotiaina? Jos vastaat, että sinä et voi tehdä mitään, koska et ole sellaisessa asemassa, niin minä sanon höpöhöpö: me kaikki voimme tehdä JOTAIN.
Jotkut voivat vaikuttaa isommilla teoilla, mutta me kaikki voimme ainakin käyttäytyä toisiamme kohtaan työviihtyisyyttä lisäävällä tavalla.
Toistan: mikä on sinun uudenvuodenlupauksesi työyhteisöllesi: mitä sinä teet, jotta teillä on viimevuotista mukavampaa?
[ 1 kommentti ] ( 7 views )
Calendar
